Viime vuoden lopulla Aamulehdessä oli juttu teini-ikäisestä sairaalahoitoon joutuneesta kotkalaispojasta, jolle oli välitunnilla syötetty myrkyllisiä hevoskastanjoita ja joka oli pakotettu pitämään suussaan vuotavia paristoja. Pojan äiti kertoi haastattelussa, että poikaa on kiusattu alaluokista lähtien.
Parin päivän päästä tapauksesta uutisoitiin jälleen. Uusien tietojen mukaan kyse ei ollutkaan kiusaamisesta, vaan poika oli itse vapaaehtoisesti laittanut paristot ja hevoskastanjat suuhunsa. En voinut ymmärtää, miten kukaan täysjärkinen voi uskoa, että kyse ei ollut kiusaamisesta! On päivänselvää, että tapaukseen liittyi vähintäänkin painostusta ja yllyttämistä tai uhkailua. Jos poika on kertonut, että kyse oli kiusaamisesta, se varmasti oli sitä – kukaan teini-ikäinen ei halua itselleen kantelijan mainetta syyttä suotta.
Koulukiusaaminen nousi pari kuukautta sitten jälleen otsikoihin sysmäläiskoulun rehtorin lausuntojen vuoksi. Erityisen pahasta kiusaamisongelmasta kärsivän koulun rehtori totesi MOT:n haastattelussa muun muassa, että osa oppilaista provosoi muita kiusaamaan korostamalla omaa erilaisuuttaan.
MOT haastatteli myös koulun oppilaiden vanhempia. Haastatteluissa selvisi, että koulussa on tapana kääntää kiusaaminen kiusatun omaksi syyksi juuri syyttämällä kiusattua ”provosoinnista”. Vanhemmille kertomistakaan ei kuulemma katsottu hyvällä. Vanhemmat pelkäsivät, että jos he ottavat kouluun yhteyttä, opettajat kostavat ”kantelun” lapselle. Haastatellut vanhemmat kertoivat myös julkisesta nöyryytyksestä luokkahuonetilanteissa. Pahinta oli, että nöyryytykseen osallistuivat myös opettajat nauramalla kiusatulle muiden oppilaiden mukana.
Vanhempien kertomukset kuulostivat surullisen tutuilta. Myös oma poikani joutui koulukiusatuksi. Kiusaaminen alkoi jo päiväkodissa, ja koulussa tilanne paheni entisestään. Asialla olivat samat pojat – ja valitettavasti opettaja vahvisti tilannetta omalla toiminnallaan.
Onneksi poikani kertoi kiusaamisesta minulle. Kaikki eivät uskalla kertoa, koska pelkäävät kiusaajien kostoa. Tai vielä pahempaa: kaikkien vanhemmat eivät välitä. Ja pahimmassa tapauksessa lasta lyödään sekä koulussa että kotona, eikä hänellä ole mitään turvapaikkaa, koska opettajakaan ei välitä tai osaa puuttua tilanteeseen.
Usein sanotaan, että lapsi voi selvitä kovistakin kokemuksista, jos hänellä on lähipiirissään edes yksi aikuinen, joka kuuntelee ja johon voi luottaa ja johon voi hädän keskellä turvautua. Opettajan ja kaikkien koulussa työskentelevien pitäisi olla näitä aikuisia. Oman poikani luokanopettaja ei ollut.
Kiusatun syyttelyä ja kiusaamisen vähättelyä
Kun otin kiusaamisen johdosta ensi kertaa yhteyttä poikani kouluun, opettajan reaktio löi minut ällikällä. Sen sijaan, että olisi pahoitellut tilannetta ja luvannut ottaa asian hoitaakseen, opettaja tokaisi, että kyllä se sinunkin poikasi tekee kaikenlaista. Pulpettikin on aina sekaisin ja ruokalassa meluaa vaikka pitäisi olla hiljaa. Kerran oli kuulemma painanut luokkaretkellä liikennevalojen painiketta kaksi kertaa, vaikka oli sanottu, että saa painaa vain kerran. Poikani oli myös kuulemma jotenkin erilainen, ja se ärsytti muita oppilaita. Poikani olisi siis ilmeisesti vain pitänyt lakata olemasta erilainen, niin olisi välttynyt kiusaamiselta. Tai olisi edes siivonnut pulpettinsa.
Pahinta tilanteessa oli epäoikeudenmukainen kohtelu. Paitsi että opettaja käänsi kiusaamistilanteet poikani syyksi, epäoikeudenmukaisuus näkyi myös kokeiden ja todistusten arvosanoissa. Opettaja myös nöyryytti kirkkoon kuulumatonta poikaani luokkahuonetilanteissa. Hän oli mm. todennut säälitellen, että poikani on luokasta ainoa, joka ei ymmärrä jumalan olemassaoloa. Käsittämätöntä oli sekin, että tälle kokeneelle opettajalle menivät läpi kaikki kiusaajien höynäytystemput, joilla nämä saivat kiusaamistilanteen vaikuttamaan viattomalta leikiltä tai kiusatun omasta toiminnasta johtuneelta ”puolustautumiselta”. Varsin usein opettaja ei edes kuunnellut tai uskonut, kun poikani yritti kertoa kiusaamisesta, vaan kuittasi asian ”höpöhöpö”-vastauksella.
Kun jatkoin yhteydenottoja koululle, opettaja ja koulun rehtori alkoivat ehdotella poikani siirtoa erityisluokalle, koska tällä oli vaikeuksia tulla toimeen muiden oppilaiden kanssa. Rehtori myös piti koulun joulujuhlassa puheen, jossa totesi koulussa esiintyvien ongelmien johtuvan siitä, että ydinperheiden määrä on vähentynyt ja lapset joutuvat elämään yhden vanhemman perheissä. Olin itsekin yksinhuoltaja, eli osaltani siis rehtorin mukaan syyllinen tilanteeseen. Voin vain kuvitella, kuinka pahalta puhe on tuntunut esimerkiksi sellaisesta vanhemmasta, jonka puoliso on menehtynyt.
Ensimmäisen kouluvuoden karmea päätös
Poikani ensimmäisen luokan viimeisenä koulupäivänä sain töihin järkyttävän puhelun. Poikani itki puhelimessa ja kertoi, että kiusaajat olivat pakottaneet hänet koulun jälkeen kivillä uhaten läheiseen metsikköön kalliolle, josta sitten yrittivät työntää poikani alas kivilouhikkoon. Poikani oli pitänyt kiinni kallionrinteessä kasvaneesta puusta, kun pahoinpitelijät olivat hakanneet pojan käsiä irti kepeillä. Poikani oli sanonut kertovansa äidille, johon pahoinpitelijät olivat todenneet, että ”et voi kertoa, koska et enää koskaan näe äitiäsi”. Pahoinpitelijät olivat kehottaneet päästämään irti puunrungosta ja sanoneet, että ”putoaminen sattuu vain hetken ja sitten kuolet”. En pysty edes kuvittelemaan sitä kauhua, mitä 7-vuotias lapsi on tuossa tilanteessa kokenut.
Poikani oli päässyt kuin ihmeen kaupalla pakenemaan tilanteesta ja juossut kotiin. Kiusaajat olivat seuranneet, mutta eivät onneksi saaneet kiinni. Soitin saman tien koulun opettajalle ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Opettajan ensimmäinen kysymys kuului: onko joku aikuinen nähnyt tilanteen ja pahoinpitelyn jäljet, lieneekö tarina totta…?
Lopetin puhelun, lähdin töistä ja hain poikani kotoa. Kävimme lääkärillä, joka totesi vammat ja kirjoitti lääkärintodistuksen. Sen jälkeen menimme tekemään poliisilaitokselle rikosilmoituksen. Tämän jälkeen kirjoitin adressin, jossa vaadittiin koulun puuttumista tilanteeseen. Otin selville poikani luokkatovereiden osoitteet ja lähdin adressin kanssa kierrokselle. Nimiä kerätessäni selvisi, että samat pojat olivat piinanneet useita muitakin luokan oppilaita. Kaikki vanhemmat, jotka tavoitin, allekirjoittivat. Luovutettuani adressin kotikaupunkimme perusopetuksen johtokunnalle, asia alkoi vihdoin edetä. Vihdoin koulu joutui ottamaan vastuuta tilanteesta, ja kiusaajat siirrettiin toisiin kouluihin – toinen erityisluokalle ja toinen määräajaksi toiseen alueen kouluun.
Tapauksen jälkeen opettaja ja rehtori olivat selvästi loukkaantuneita heihin kohdistuneesta arvostelusta. Poikani joutui silmätikuksi. Tärkeintä kuitenkin oli, että kiusaaminen ja väkivalta olivat loppuneet.
Kun luokanopettaja ja rehtori vaihtuivat kolmannen luokan alussa, poikani koulunkäynti sai täysin uuden suunnan. Arvosanat lähtivät jyrkkään nousuun, ja reissuvihosta alkoi löytyä myös positiivista sanottavaa. Kuudennen luokan kevätjuhlassa poikani vastaanotti stipendin tunnustuksena eniten kohonneista arvosanoista.
En pysty ikinä antamaan anteeksi poikani ensimmäisen ja toisen luokan opettajalle enkä koulua tuona aikana johtaneelle rehtorille. En voi myöskään koskaan kiittää tarpeeksi poikani uutta opettajaa ja koulun uutta rehtoria, jotka ymmärsivät poikani potentiaalin ja auttoivat hänet kannustuksellaan ja oikeudenmukaisella kohtelullaan uuteen alkuun vaikeiden kokemusten jälkeen.
Meidän tapauksessamme kaikki päättyi lopulta hyvin. Poikani opiskelee lääketiedettä Tampereen yliopistossa ja seurustelee ihanan tytön kanssa. Hänellä on hyviä ystäviä, ja opinnot sujuvat hienosti. Olen usein miettinyt, että asiat eivät olisi näin hyvin, jos en olisi ryhtynyt oman poikani tapauksessa radikaaleihin toimenpiteisiin, vaan olisin suostunut esimerkiksi poikani siirtämiseen erityisluokalle. Kaikilla vanhemmilla eivät voimat tai osaaminen riitä vaadittaviin toimenpiteisiin. Monet myös luottavat opettajien ammattitaitoon ja mielipiteisiin enemmän kuin omaan tulkintaansa tilanteesta.
Onko kiusaamiselle mitään tehtävissä?
Kiusaaminen on viheliäinen vitsaus. Vaikka opettajat ja koulun muu henkilökunta ottaisivat kiusaamisen vakavasti ja yrittäisivät tosissaan puuttua siihen – niin kuin varmaan useimmiten tapahtuu – ongelma on vaikeasti kitkettävissä kokonaan. Uudet nettikiusaamisen muodot ovat tuoneet vielä lisähaasteita kiusaamiseen puuttumiseen.
Kiusaamisongelmaa pahentavat ylisuuret luokkakoot ja henkilöstöresurssien puute. Koulutusleikkaukset leikkaavat paitsi koulutuksen tasoa myös mahdollisuuksia vähentää kiusaamista ja ottaa huomioon erityistä tukea tarvitsevat oppilaat.
Tehokas kiusaamisen torjuminen vaatii kouluihin lisää avustajia ja välituntivalvojia. Se vaatii tukioppilastoimintaa ja yhteisöllisyyden vahvistamista. Se vaatii paljon ja säännöllisesti puhetta kiusaamisesta ja sen seurauksista niin kodeissa, kouluissa kuin päiväkodeissakin. Se vaatii nollatoleranssia ja puuttumista välittömästi kaikenlaiseen kiusaamiseen – mitään nälvimistä, tuuppimista tms. ei saa kuitata viattomana leikinlaskuna! Myös opettajien koulutukseen pitäisi lisätä sellaisten tietojen ja taitojen opiskelua, jotka helpottavat kiusaamisen huomaamista ja siihen puuttumista.
Kiusaamista vähentää tunnetusti tehokkaasti se, että kukaan ei jää yksin ja ilman kavereita. Yksinäinen oppilas on aina helpompi kohde kiusaajille. Siksi kouluissa olisi hyvä järjestää kaverisuhteita ja yhteisöllisyyttä luovia tapahtumia ja maksutonta iltapäiväkerho- ja harrastetoimintaa.
Kaikilla lapsilla on oikeus laadukkaaseen ja kannustavaan kouluopetukseen turvallisissa kouluissa, joissa ei tarvitse pelätä tai kokea syrjimistä ja epäoikeudenmukaista kohtelua. Ennaltaehkäisy on äärimmäisen tärkeää, mutta jos ja kun kiusaamista tapahtuu, tukea tarvitsevat niin kiusatut kuin kiusaajatkin. Pidetään huolta siitä, että tukea on saatavilla.
